Koversin kiiwiä kumiliinan ääressä

Koversin kiiwiä keittiön kumiliinan ääressä, ja katselin sinistä lunta joka satoi itsensä päälle. Merenä! aallothan ne toisiaan alati paketoi. Hiukseni olivat vielä märät, lonkeroina olilla. Pelkäsin tämän päiväistä koetta. Olin pelännyt jo kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jotka olivat sitoneet minut olohuoneen ruokapöydän ääreen monisteiden ja oppikirjojen seuraan kuristusasentoon. Kuka minut? Oli sitonut? Joka tapauksessa, tänään kävelisin kevään kuiville kaduille uutena. Ajattelin oikeastaan olevani Feeniks. Kolmen tunnin päästä sytytän itseni tuleen!
Kantamukseni pursuilivat jo vapauden merkkejä. Ahnaasti olin kaapinut kaikki kauneimmat asuni vapautta varten. Sonnustautuisin niihin, joskus hamassa iltapäivässä, ja korkkaisin oluen. Ei kukaan voisi minua auttaa, mutta joku auttaisi. Eräs odottaisi minua ovilla, silmät kosteina ja hiukset kuohkeina. Se olisi värjännyt ne valkoisiksi, koska minä halusin, vaikka risukoksi ne lopulta latvoistaan rapisisivat. Odotin jo paljon niiden näkemistä. Aivokuori täynnä tietoa, opettelin ja opettelin kaksi viikkoa vinhasti vain kaikkea ja keksin naiveja muistisääntöjä ja lunttilappuja reisiin jotta saisin mielenrauhaa. Ajatus keskeytyi kun löysin rypsiöljypullon aamuyöasuntoni tiskipöydältä. Oli voin makuinen, se sanoi. Maistoin ja oli.