Luontoni

Elämä on komediaa sinulle joka ajattelet! Tragediaa minulle, joka tunnen. Viime viikkoina on ollut välillä kovin vaikeaa. Äkkikuolemia pään sisällä, niin kuin käänteisiä orgasmeja. Pahanolon räjähdyksiä. Sellaista, mitä laiha tyttö tuntee, ahmittuaan voita ja croisantteja monen päivän paaston jälkeen. Sellaista elokuvahahmojen kasvoilta paistavaa masennusta, kohtauksessa jossa aurinko paistaa niiden naamojen päälle. Sellaista mitä esiteinit tuntee kadehtiessaan life-style-bloggaajien huijauksia. Mutta tunteet on ihan ok.
Eräs yö päätinkin olla kuuntelematta isäni kuuluisaa ohjetta ”uni paras lääke on” ja kirjoitin listan. (Isäni sanoi unen auttavan kaikkeen, siksi surullisissa aamuheräämisissä on aina maximaalinen määrä vereslihaa ja ahdistusta.) Mutta 

Kirjoitin listan niistä huolistani. En yksinkertaisista huolista, vaan ripsiliimalla sarveiskalvoa kirvelevistä, monimutkaisista huolenkurisista verkostoista minun takkutukkani alla. Sellaisia, jotka saavat vajoamaan hiljaisuuteen ja elämän pilaantumaan. Listassa oli kymmenisen monirivistä kohtaa, ja pakottauduin hiljaa, käheällä äänellä, sana kerrallaan kertomaan sen suullisesti eräälle kultaiselle ilosielulle seinäni takana. Se oli ihaninta ja kauneinta hetkeen. Niin vitun vaikeaa. Se oli kasvua. Yöllä näin unta teurastamosta ja seuraavana päivänä olinkin onnellinen ja janoinen.
Pidän tällä hetkellä kovin paljon Helsingin teurastamo-alueesta. Pidän huumediilereiden bongaamisesta metrolaitureilla ja heidän surullisista ja ahnaista katsekontakteista. Pidän pyöräilemisestä. Höyläsin äsken juustohöylällä käteen ja panikoiduin veren tulvasta. Kaikki tiskikipot todellakin täyttyivät verestä. Vaikka käteni on siteessä, pidän siitä kuinka se sopii paitaani ja lakanoihini. Pidän siitä, etten nypi enää kulmiani niin paljon. Aion esiintyä pian. Tykkään myös seksikkäiden tyttöjen katselusta, sillä silloin koen voimaa tietäessäni, että minäkin olen tyttö. Taivaalla on pilviä ja tänään kaikki otetaan kerralla, tänään kaikki, otetaan kerralla.