päiväkirjasta
Näin kolme tuttua kaisaniemessä. Yhden nähdessäni katsoin heti pois, ja kävelin niin koreasti kuin osasin. Tahdoin hänen ajattelevan "Oho, tuolla hän menee". Yhden nähdessäni, huudahdin spontaanisti ja ilolla "Oho, moi!". Jälkikäteen vasta harkitsin. Kolmannen nähdessäni mietin, mitä hän mahtaa minusta ajatella, jos hän nyt minuun katsoisi ja minut näkisi.
Minua ei palveltu Esplanadin kappelissa, koska näytin köyhältä. Menin supermarkettiin ja ostin suklaalevyn, jonka paloihin oli leivottu pieniä suolakeksejä. Köyhät eivät tee sellaista. Omituinen mies tuli juttelemaan ja tarjosi budia. Katselin rakennusten ikkunoihin ja päivitin facebook-feedin. Mies lähti, koska en jaksanut jutella sille.
Olen tavannut lähiaikoina todella uniikkeja ja outoja ihmisiä. Kaikilta olen oppinut jotakin. Eilinen tyyppi opetti mulle tunteiden ilmaisua. Se nousi puiston rämältä penkiltä, mun vierestä, todella kiivaana ylös ja luennoi kovalla äänellä mitä mun pitää tehdä. Koska se ihminen oli mulle melkein tuntematon, saatoin häikäilemättä keskeyttää hänet ja esittää piikitteleviä ja tarkentavia kysymyksiä.
Huomaatko kuinka huvittavalta tuo kuulostaa! Tajuatko kuinka hankalaa tuo on saada toimimaan käytännössä! Monien mielestä koskettelu on hyökkäävää, eiks niin! Niin, kun se väitti että toisen koskettelu tavallisessa keskustelussa alentaa verenpainetta ja rentouttaa. Mitä vittua nyt taas!
Kotimatkalla nauraa helmeilin yksin kamalasti. En ole koskaan käyttäytynyt kenenkään seurassa noin virtaavasti. Mutta ei mua se ihminen enää niin kiinnosta, tahdon vain nauraa.
