Repla




En rakasta sinua, hän sanoo ja katsoo minuun paljaasti.  
Sinulle on diagnosoitu syöpä, hän sanoo ja katsoo minuun huulta vahingossa ja asiattomasti purren.   

Olen löytänyt jonkun muun, hän sanoo ja katsoo minuun, eikun sittenkin hieman ohi..   

Se ei ikinä ollut totta, hän sanoo ja katsoo minuun käsi vapisten.   

Meidän pitäisi puhua, hän sanoo ja katsoo minuun jalat ristissä.   

Sinun _____si on kuollut, hän sanoo ja katsoo minuun, kädellään hapuillen.   

En muista sinua, hän sanoo ja katsoo minun lävitseni.   

Ollaan vain ystäviä, hän sanoo ja katsoo minuun yrittäen niin kovin yrittää.   

Emme voi olla yhdessä, hän sanoo ja katsoo minuun ruumiillista koskemattomuuttani, oikeuksiani, etujani voimakeinoin loukaten.  

En ikinä rakastanut sinua, hän sanoo ja nauraa minulle, nauraa niin kuin onnessaan nauretaan.



Länsisatama



Yläkerrassa tuoksui savukone ja messinki. Visuaalisesti maisema on alati muuttuva; valaistus vaihtoi suuntaansa ja väriään ja ihmiset pysyivät liikkeessä. Tyttö osti tumman juoman. Mies katsoi tanssilattialle. Melko väljää, mutta väkeä levisi sataman sateesta lakkaamatta. Väki oli ymmällään, patosi vielä energiaansa ja odotti yötä yön kynnyksellä. Ilta on liian ujo avatakseen sirkuksen.

Telakkahallin alakertaan ei saanut viedä omia juomia. Tummassa bleiserissä piilotteleva nuhjuinen nuorimies tiesi silti, että taskuihin mahtuu vessaan vietävää juhlaa. Basso jyrisi ukkosena ja mies joi tölkkinsä ontoksi. Järjestyksenvalvoja oli neonvaloissa mulkoileva karhu, mutta vaaraton henkilölle, joka osasi läsnäolla ja näytellä. Niin veistosleukainen laskeutui alakertaan, ja livahti vessakoppiin.
Koppi oli valkoinen kuutio. Sellainen lapsuuden arkkupakastin keskellä hukuttavan hikistä värikästä teknomerta, jossa telakka kellui. Halpojen maanantai -housujen taskusta mies veti suljetun muovipussin, kunnes kavahti.

Miksette ota minua sisälle? Naisääni huusi käheänä ja ryskytti nyrkillään kolisevaa ovea.  
Miksette ota minua? Ääni anoi.

Mies seisoi stillinä kopissa.

Odota minua, vastasi hän lujaa. Kyykistyi. Karisti valkeaa sokeria muovipussista vessan kannelle. Sulki toisen sieraimensa ja molemmat silmänsä. Otti aineen kuin naisen, huohottavana ja sykkivänä. Enää hän ei vahingossakaan ollut toisaalla.
Nyt otan sinua, tyttö. Niin sen sielu murisi oven läpi leimuavalle naiselle. Nainen hymyili silmät kiinni puristettuina. Ovi aukesi ja pian kopissa hengitti kaksi kuumaa ja korkealle lentävää lintua. Olivat niin lähekkäin, että heidän värisevät silmänsä juuri ja juuri tarkensivat toisiinsa. Musiikki nyki. Nainen litki varoen valkeaa tomua miehen ulkoisilta hengityselimiltä ja lähti hiljalleen lentoon.
Samoin lähti miehen katse hiljalleen ohi naisen silmistä ja kasvoista. Alati ja alati he olivat enemmän ja enemmän kiinni ja sisäkkäin toisissaan. Lopulta mies katsoi naisen olan yli valkoiseen oveen ja sen pieniin likahippuihin, likahippujen uurteisiin, uurteiden jyrkiltä reunoilta taivaisiin, ylös taivaisiin

Pian leimahtaa


Viime torstailta, legendaarisen melodramaattista hiomatonta nyyhkytystä

Oli unohtanut millaista on olla elossa. Kaksi valuvaa viikkoa oli muhinut asunnossaan siellä läntisen Uudenmaan korvessa vailla yhtään kontaktia ihmisiin. Oli ruoskinut itseään pänttäämään oppikirjoista asioita jotka ei kiinnostaneet enää vittuakaan. Jokainen aamu herännyt heräilevän kevään valoon teennäisen uutena, toiveikkaana ja hyväuskoisena lapsena. Mutta tuntien kuluessa katse alkanut aina laahustaa kellon viisareille roikkumaan ja muussautumaan, ja niin oli alkanut odottamaan hidasta päivän kuolemaa. Hedari, lukupaineet ja stressi alkaneet pikkuhiljaa raiskaamaan sielua niin että kuolemakin oli alkanut kiihottaa. Oli unohtanut miltä ystäviensä kasvot näyttävät. Oli unohtanut romanssit ja tuntoaistin. Ei muistanut mille maistuu valkoviini, tai miltä kevät tuntuu jos sille antautuu. Lähipäivän rutiinit muistuttivat luuserin elämää, joka heti kohdusta alkaen alkaa mennä pelkkää alamäkeä, elämää jossa ei ikinä tutustunut kehenkään kiinnostavaan ihmiseen, elämään jossa ei ikinä tehnyt mitä oikeasti haluaa, elämää jossa ei nää tarkoituksen murentakaan, elämää joka hiljalleen hiipuu ja puistuu ja tippuu haaleana likaisena tiskivetenä viemäriin ja lopulta taas omaan sänkyyn ja tuonelaan verta virtaamaan.

MUT IHAN SAMA, KOSKA

kun tämä kiduttava raaka liha, joksi elämäänsä pystyi kutsumaan sillä hetkellä, on ohi, muuttaa pois korvesta ja lähtee kaupunkiin. Tutustuu uudelleen ystäviin ja tahtoo ensisuudelman. Ensikännit. Ensiasunto. Ensihuume. Ensiviikko. Sitten kun makaa sielunsiskojen kanssa ikiomassa tyhjässä asunnossa juustopizzan ja viinitonkan kanssa, voi julistaa virallisesti Sen Suuren Vapauden alkaneeksi. Le Grande Liberté! Silloin voisi soittaa jollekin sähkösielulle ja tehdä jotain sähköistä väkevää.. Voisi aamuyöllä livahtaa palmusuihkuverhon taa kuumaan höyrysuihkuun ja mennä parvekkeelleen höyryämään, sitten ystävän viereen nukkumaan. Alkaa lukemaan ainoastaan sanoja joita pää himoaa, runoja ja romaaneja ja etikettejä ja aineita ja mainoksia ja listoja ja reseptejä ja lauseita ja aforismeja ja lyhytproosaa ja juttuja ja runopoikien surkeita rakkausviestejä ja uutisia ja tiedeartikkeleita ja vaikka jotain kieliä. Opettelemaan niitä ja kirjoittamaan niitä kiivaasti itse. Olla vaan. Juoda taidefilosofiaa ja runollista fysiikkaa, tiedonjanoonsa, lavaluontia ja kaupankäyntiä ja magiikkaa ja lempee

Vielä tekisi sovinnon fyysikkopojan kanssa, kelle tammikuussa sai suuren kiivaan raivomyrskyn hänen autonsa pelkääjänpaikalla. Oli huitonut käsillään ja kiljunut kyynelissä hänen olevan ääliö mulkku, et tajua, et ansaitse! et mistään vittu mitään tajua.! Oli ehkä vielä lääkkeiden vaikutuksen alaisena, mutta kuitenkin.
Nyt hiuksensa olivat takussa. Söi itku kurkussa yksin keittiötasolla kylmää kanaa. Hartioita vihloi kun vääntelehti läpi keskipäivän turhuustuntien 13-16. Ehkei tilanne ollutkaan niin paha enää. Oli vain rankka päivä. Oli vain kahdeksan päivää vapauteen. Piti tehdä sitä ennen vielä töitä, sillä olihan periksiantamaton olevainen. Kyllähän oppiminen kiinnostaa, tietenkin, kympin tyttö. Ei saa alisuoriutua. Onhan se niin hyödyllistä. Se on aihe ylpeyteen ja portti pääomaan ja maineeseen ja itsenäiseen toimeentuloon. Sitten takuulla kasvaa onnelliseksi normaaliksi aikuiseksi suomalaiseksi, jos nyt vaan silmät verillä panostaa ja unohtaa kokonaan muun elämän himonsa.

Naiivi raivo ja kiihkeys alkoivat äkisti naurattamaan kamalasti. Nauraen itselleen sähisi ja raapi ranteitaan ja vittu ryhdistäytyisi kyllä. Nojautui tiskipöydällä irrottamaan kananlihaa luista ja hiljalleen nukahti luiden päälle jo ennen aikojaan, kiihkeisiin uniin.



mut oikeesti nyt oon viimein jo onnellinen ihan kohta

lämmin vesi loppu


 1


Luurangossani tärisi basso kun ystäväni huusi minulle, että näkee silmäni pursuavina kristalleina. Ihmisten seassa hän sen huusi, vain huulet liikkuivat.
En tietenkään hiki värivalojen sotkemilla kasvoillani kuullut sanan sanaa, vaan jatkoin tanssimista. Desibeli raateli ja rakasteli hylättyä kalkkitehdasta niin lujaa, että me muut olimme vain sen alla raatava petauspatja. Kaikki tanssivat! lisää löylyä ja ääntä! Valtamerihöyry tukehdutti. Ystäväni näytti pelottavalta, varsinkin valkuaiset ja iirikset. Kirskuvan rankat ja nopeat koneäänet ryskyttivät rintalastaa sisältäpäin, ja ahdas kiehuva ihmismeri kuohui aivan iholle. Laser ja väristrobo viilteli muutoin mustaa merta. Rytmin mukana lähelleni ajelehti aalloissa kastunut, punaiseen valoon kuorrutettu mies. Osoitti kieltään.
Ei meidän koskaan pitänyt kokeilla MDPV:tä. Ei kannata. Nyt mieli piirsi minulle kotioveni, jolta joskus kauan sitten, eilen illalla olin lähtenyt. Piirsi myös isosiskon jolle lupasin, piirsi myös ystäväni iirikset. Hiljainen järjen pyyntö pulppusi. Älä anna minulle. Olin silti hullu ja hetken mielijohteesta kuriton. Näytin omaa kieltäni, ja musiikki löi poskelle, kun mies painoi kielelleni valkoisen. Sen miehen hammasrivi oli kiiluva ruudukko.
Heti nielaisun jälkeen silmäripsistäni kasvoi pitkät, ohuet mutta kovat langat voimalan siniseen kattoon, ja ihon alla lihani maustui mureaksi pohjoistuulesta. Valkoinen pulveri pyrytti elimistöön, ja nopeammin kuin koskaan, minua pelotti, ja katumus tuiskusi. Sylkäisin, mutta pelkkää kohmaa.
Minulle kasvoi pakkaskuuraa käsivarsille, kun tonic läikkyi. Tykkylumi vihloi jäätävää päätäni, tanssilattialla oli kinoksia. Kompastelin niihin. Silmät valuivat jäävettä ja päkiä upposi hankiaiseen, kun koitin löytää rannalle. Niin voimalan putket hiljaa jäätyivät, ja kaikki ajatukset loppuivat,
ja minä tanssimaan jää.


2
Pelailin ristinollaa savannihuoneessa juhlavieraita odotellessani. Ruudukkona oli kuperan kasvihuoneen lasi-ikkunaruudut. Keltaiset kasvilamput sirittivät, ja tila höyrysi. Huone vihannoi hookerinvihreänä. Tunsin olevani yhtä hauraantuva mies, kuin trooppisten puiden ohut kaarna. Avasin kuohuviinipullon, ja se puhalsi kaasua kasvihuoneeseen. Minua stressasi ja hikoilin vesihöyryä niin, että huoneesta tuli täyttyvä kuumailmapallo. Äkisti säikähdin, ja riuhtaisin itseni ylös penkiltä. Saatana tämähän on kasvihuoneilmiö! Katselin aikaansaamaani biosfäärin irvikuvaa, ja se löi minua rankaisevasti poskelle. Harpoin hädissäni keskelle savannia, ja selkäpiitä karmi, liian paljon liian pienessä. Tajusin aikovani juhlia syntymäpäiväjuhlia tämän suloisen huoneen kustannuksella! Tajusin jokaisesta juhlasuudelmasta ilmakehän ohenevan. Tulee hengittää ainoastaan sisäänpäin, ettei tule hiilidioksidia. Jos päätän muutaman parisuhteen, ehkä puuttuva lämpö kasvattaa ilmakehälle paksumman kaarnan?
Lähetän 30 rakkaalle ihmiselle viestin, jossa perun kauan suunnittelemani syntymäpäiväjuhlat. Kauan niitä oli suunniteltu, kaikki suunnitelmaa oli ihaillut, käsiään siinä lämmitellyt. Pitopalvelun tuotteet valuivat ja tihkuivat hiljaa. En halunnutkaan nähdä rakkaitani. Lappasin tunteet deletellä puhelimen roskakoriin, ja järkeä syleillen perustelin päätökseni ilmastonmuutoksella.
Pidän kyllä syntymäpäiväjuhlista, mutta juuri nyt en osaa olla osallinen. Tämä ei johdu teistä, olen pahoillani, vika on minussa. Tässä on niin paljon käytännön ongelmia, ettei tämä juttu oikein toimi. Olen pahoillani.
Tuotteiden valuminen pysähtyi. Kakuissa oli mätälunta ja nuoskaa. Huomasin ikkunoihin puhkeavan kuurankukkia. Sorakivillä oli keltaisia lehtiä, ja verenkiertoni hidastui. Käperryin pienemmäksi ja kalistelin yksin hampaitani. Palmuissa oli loskaa, huomasin. Kahvi jäätyi, ja lumi lakastutti leipäpuun.


3


Rappu oli harmaanruskea, viileä kolkko ja rapiseva näkkileipä.
Käänsin avaimen lukossa, märällä hanskalla, syysmyrskyisenä aamuyönä. Maailman vilpoisuus saisi nyt hävitä, kun kerran selvisin junilta, busseilta ja metroilta kotiin. Itsenäisenä ja täynnä väkevää omapäisyyttä. Hitto vie, silmäluomet olivat saksen terät, jotka eivät pysy toisistaan erossa. Mieleni teki kielisuudella itseäni palkinnoksi jaksamisestani ja voimasta, joka ei välittänyt väsymyksestä eikä kellosta. Sisemmän oven raameista valui keltaista makeaa voita rapun kuivaleivälle, ja asunnon syli oli uuma. Kiristävät kengät ja työ-asu nopeasti pois eteisessä.
Helpottunut ja tyyni oli tämä kotiinpaluu, yksin silti ja vieläkin yskin. Pienokaiset nukkuvat huoneessaan. En ole vieläkään löytänyt heille isää.
Tunnen katumusta ja itsesääliä, pitkästä aikaa. Minun vikanihan yksinoloni on. Olin varma että olisin saanut hänet.. saanut niinkuin aina nuorena sain. Puolelleni kenet tahansa.
Unissakävelin voimattomana keittiöön, ja jääkaapin valon keltainen kanarialintu levitti siipensä muuten niin mustan keittiökomeron muovimaahan. Illan ja aamun valtataistelu painaa. Olen kuolettavasti unen tarpeessa. Kävin pikasuihkussa, ja lämmin vesi oli loppunut. Hieroin hyväillen viilenevällä vedellä luomiani, ja puhdistusmaito muuttui yhä aina mustemmaksi meikistä.
Suussani oli eilistä tuhkakuolaa. Kiipesin liian leveälle parvelle, kohmettuneen pussilakanan sisään. Oli painava olo, kuin olisin jäätä. Kun makasin ilman paitaa, kovat kylkiluut ja pehmeä iho nuolivat toisiaan minussa, ja kieli jäi kiinni. Kiinni niinkuin lapsuustalvina aina jäi teräkseen. Muhkean petini tyynysalaatti oli kylmä, ja lakanat riitteessä. Tutisin ja hengitin pakkasta höyrynä tyynyliinalle, kun tajusin saaneeni pakkasukon vierelleni nukkumaan.



Viimasauna,
Suomen sää



Maisemasta näkyy läpi. Kaupungin laita on höyrysauna kylmällä höyryllä. Hiekotushiekka rahisee ja loskajäästä näkyy läpi. Harmaa autojono viettää pois päin kodista, ison tien yli ja mustanvihreän kuusiaidan reunaan jne. Ne kohdat loskasta, jotka eivät ole jäätyneet, lätsäävät ja roiskuttavat sylkeään kansalaisten kovetetuille kengänkärjille. Mikäli paljasta ihopintaa näkyy, se on puutunut. Oksistot ovat kuorittu ja takutettu ja rivitalot ovat sulaneita jäätelötiiliä. Kaikki on kaikille samaa. Harmaakastiketta ja koivujen risuja. Liian kireitä lävistyksiä. Maatuvaa märkää kohmeturvetta, askel rahisee. Puista näkyy läpi. Ikkunoista näkyy läpi. Ilmasta näkyy juuri ja juuri läpi. Maisema on viimasauna. 
Ainoastaan hahmosta ei näy läpi, hänellä on tuuhea lammastakki. Ainoastaan hänen värikkäät silmänsä ovat läpinäkyvät, kosteine kalvopatjoineen. Silmien ripsiä on silitelty ja huoliteltu. Kaiken kosteus irrottelee sormista laastareita. Iho on taas haavoilla, eikä lämmin, punainen veri sovi loskan tykö pulppuamaan. Ranskan terrori-isku sai nääs hahmon dermatillomanian taas puhkeamaan. Hän naksuttelee niveliään, samalla kun lätistelee eteen päin. Vaatteittensa alla se hahmo on katumaisemassa alasti. Liikennevalot ovat vihreinä. Hahmon suolaisa hikihelmi valuu kananmunan kuoren ohuiselta ohimoluulta leuan reunaan, siitä kiirii kaulan jänteisiin, ja vielä paidan sisään lämpimälle nudelle rinnalle. Iho on jännitteistä ja pinkeää, luitten kohdalta niin ohutta. Vielä minuutin hermostuttaa, mutta pian kaikki antaa periksi. Silmien kalvo alkaa väristä, eikä hahmo enää näe edessään olevasta maisemasta lävitse.




Matkapäiväkirja




Hukassa oleminen tarkoittaa sitä, että voi mennä minne vain. En mä sitä aina todellakaan tajunnut, vaikkapa silloin kun istuin Kurfürstenstraßen varrella syömässä surkeita ja noloja netto-eväitäni yksin. Tai lokakuun hetkinä pohjolassa, joina olen viillellyt ja raapinut armotta mun kipeää mieltä ja vaatinut vastauksia ja varmuutta päätäni kurittaviin kysymyksiin.
Kun lähdin Käpylästä matkalaukun kanssa tumman oranssiin ja märkään aamuyöhön, tunsin kahta kummaa tunnetta. Pelkoa ja välinpitämättömyyttä.
Lähtö yksin Berliiniin ilman paluulippua oli vuoden unet unettomalle. Ensimmäisellä viikolla haahuilin U-Bahnissa, kiersin vuoden takaisia tuttuja kulmia ja söin yksin eväitä kadunkulmissa. En uskaltanut mennä kahviloihin sisälle, vaikka niitä oli miljoonia. Sopivaa, tyydytykset takaavaa ja helppoa ruokapaikkaa oli muka niin vaikeaa yksinäisenä valita. Etsin seitsemän tuntia ruskeita kirjekuoria ja postimerkkejä, vaikka niitä myytiin joka korttelissa. Menin Alexanderplazin Primarkiin vain tunteakseni kuuluvani jonkin yhteiseen ryhmään ympärilläni olevien ihmisten kanssa.
Iltaisin narisevalattiaisessa hostellissa kirjoitin itselleni järjestelmällisiä listoja, joilla pyrin lokeroimaan ajatukseni ja huoleni. Listasin lähipäivien tavoitteita ja turvalähteitä. Paljonko minulla on rahaa. Kelle voin laittaa viestin. Missä nukkuisin seuraavan yön. Keksin tekosyitä, kun rappukäytävässä maria polttelevat saksalaiset pojat houkuttelivat minua lähtemään jazzklubille. Joku oli kirjoittanut yläkerran seinälle I WISH YOU ALL TECHNO! Mä menin aikaisin nukkumaan, ja aikaisin aamulla olin jo haahuilemassa ja etsimässä jotakin.
Eräs päivä istuin Reedei Riedel-lautan pysäkillä kanavan rannassa kirjoittamassa ja miettimässä. Söin kirsikkatomaatteja ja poltin tupakoita samalla kun otin aiheekseni yhden heikkoutena pitämäni piirteen itsessäni. Kirjoitin sen auki. Se liittyi nimenomaan siihen aiemmin mainitsemaani mielen armotta raapimiseen ja vaatimiseen. Lähiaikoina minulla oli ollut taipumus olla epävarma siitä, mitkä ovat todelliset tunteeni tai suhtautumistapani erinäisiin asioihin. Näin olennaisiin dilemmoihini aina liian monta vaihtoehtoista vastausta. Monet alkusyksyn pohdintani alkoivat aina; mistä voi tietää? Mistä voin tietää mitä oikeasti ajattelen? Mitä oikeasti tunnen?


Olennaisia dilemmojani: Entä jos menolennon ostaminen Saksaan on vain turmiollista? Entä jos alttius skitsofreniaan puhkeaa? Mistä tiedän, milloin toivo on jo menetetty, mikä on ratkaiseva askelma hakoteille? Mistä tiedän, hyväksikäyttääkö herkkä mies minua? Mistä tiedän, ketä rakastan ja ketä kuuluisi rakastaa? Mistä tiedän onko minulla unelmia tai osaanko elää oikein?
Rakas kermahiuksinen ystäväni sängyllä maatessamme silitti ja rauhoitti minua aina. Vakuutti, että kyllä minun sydämeni viime kädessä tietää. Se tuntui häijyltä ja isolta kusetukselta. Käpylässä satoi loskaa. Itkin ja pidin mun sydäntä niin solmuisena, ettei siihen kannattaisi luottaa. Ihmisenä mun sydän olisi silloin ollut kiero ja ailahteleva moniroolinen sivuosanäyttelijä joka antaisi jokaiseen ongelmaan miljoona erivivahteista näkökulmaa. Jokaiseen kysymykseen oli kaksi vastakkaista vastausta. Pirullinen lihas.
Siellä lauttapysäkillä tunsin selkeyttä asian suhteen. Rantapolulla juoksi paljon vapaita koiria ja ihmisiä. Maa oli mudassa. Tajusin, että tämän kaupungin sylissä voisin opetella syttymään taas liekkiin, joka palaisi tyynenä mutta yhtä polttavana kuin ennenkin. Niin kuin pöytäkynttilä. Vangitsevana mutta ympäristön suojelemana.
Tai niin kuin kokko! Sellainen kokko, jonka ympärillä istuttiin yön pimeässä, Berghainin pihalla paljon, paljon myöhemmin. Matkani viimeisenä yönä, teknohikeä ja huomaamatonta ja ääneensanomatonta onnea puhkuen. Se kokko paloi silloin rauhassa, mutta aivan äärimmäisen houkuttelevana. Sen eteen oli nähty juuri sopivasti vaivaa. Sen ympärille keräännyttiin hengittämään ja lämmittelemään. Minun täytyi oppia käyttämään rinnastuskonjuktioita ajattelussani. Yhdistää eri tuntemuksiani ja vaihtoehtojani. Niin vastaukset hiljalleen hahmottuisivat.

Sydämessäni tiedän, mistä unelmoin ja ketä rakastan, mutta kaikkiin kysymyksiin ei tietenkään ole vastausta. Ne hahmottuu, mutta vaan yhtä asiaa tekemällä. En kehtaa kirjoittaa sitä verbiä, mutta tiedätte kyllä. Liittyy hengittämiseen, mutta se on jotain enemmän. Liittyy rakastamiseen, mutta se on jotain enemmän. Liittyy kaikkeen, mutta on jotain enemmän.





2

Matkan jatkuessa vaihdoin majoitustani Annan ja muiden luo. Asunto oli valtaisa boheemi luola. Eteisestä oli revitty tapetit ja katossa oli tuolista tehty lamppu. Nukuin patjalla, kivassa nurkassa. Syötiin sinä iltana friteerattua sushia ja mentiin juhlimaan. Tutustuin silloin Aleksiin, jota ikävöin aina täällä Helsingissäkin. Sillä oli luonteessaan sekä äärimmäistä riemua että puhdasta angstia. Se oli ihanaa, samaistuin siihen niin. Sillä oli synttärit seuraavana keskiviikkona. Me mentiin Charlottesburgiin sen poikaystävän kommuuniin syömään summer rollsseja ja juomaan hirveästi. Niillä ihmisillä oli tummat kiharat hiukset ja huonekasvien katveessa ne tanssi tangoa.
Niin matkan jatkuessa upposin virtaan. Aivan kuin päässä jotkin lukot olisivat auenneet. Aloin tietämään minne halusin. Halloween-iltana ostin kurpitsan turkkilaisten markkinoiden sugarskull-naamaiselta tytöltä ja meni värivalaistuun, mutta hämärään kahvilaan kirjoittamaan ja juomaan teetä.
Taisin olla juuri siellä kahvilassa, kun ajatuksissani tapahtui olennainen muutos. Tajusin, että minä vittu itse tiesin, mitä tahdon, kun lähdin tälle matkalle. Nyt minun piti vain ottaa jotain selvää itsestäni ja elämästä, koluta tämä kaupunki tyhjäksi. Aioin istuttaa mieleeni janoa ja rakkautta, paloa ja happea, energiaa ja haaveita, toivoa ja aitoutta. Vastauksia! Kasvaa väkeväksi kuin chili. Olin niin onnellinen, että suunnitelma alkoi kuin alkoikin toimimaan. Ja se toimii yhä. Olen oppinut, että suunnitelmat toimivat, jahka ne kirjoittaa alas, ja sitten tekee niiden eteen vitusti työtä. Sitä oivallusta on vaikea selittää kunnolla, mutta se oli ensimmäinen monista niistä. Sen jälkeen aloin palamaan polttavammin ja tasaisemmin. Niin kuin pöytäkynttilä tai kokko.
Klubilla mun löysien nahkahousujen koostumus alkoi muuttumaan, tuntien tanssinnan jälkeen. Kysyin kelloa, half past five. Leuka liikkui rautahallin kattokulmasta toiseen, uin vuoroin vihreää ja vuoroin lilaa virtaa. Ympärillä oli nahkaremmejä ja suudelmia. Tekno hakkasi kuin se kirottu sydän orgasmissa. Rakastin tanssia siellä, vaikka olin kipeä, vaikka kuu oli lopussa, vaikka oli sunnuntai-iltapäivä, vaikka tanssin yksin, rakastin tanssia siellä, enkä tiennyt muusta.
Seuraavana päivänä söin nuudelikeittoa ennen Poetry Jameja, jonne menin ilosilmäisen vaaleatukkaisen valokuvaajatytön kanssa. Olimme tutustuneet pinkkikarvaisessa homobaarissa maanantaina. Silloin kummallisen ja pelottavan yön kokemukset olivat liimanneet meidät unohtumattomasti yhteen. Jameissa ei tajuttu saksalaisista runoista sanaakaan.
Sen jälkeen menimme todelliseen överi kitch-jenkki dinneriin. Se oli aivan suoraan Pulp Fictionin viidennestä kohtauksesta. Se pirtelö-koksu-dinner-kohtaus. Minä tyydyin perinteiseen komboon, Pina Coladaan ja nacho plateen.

Illalla kirjoitin kirjeitä. Ensimmäiset kirjeet menivät kahteen kotiini. Kirjoitin jotain hektistä ja tavallista, siitä keitä kaikkia satunnaisia ihmisiä olin kohdannut. Kuinka italialainen musiikkituottaja opetti minut varomaan Görlizer Bahnhofin huumekauppiaita, ja kuinka norjalainen matkustajapoika jakoi ikäväni pohjolan kylmyyteen ja raikkauteen. Ja mitenkä muuan otsatukkainen tyttö kiinnosti kireydellään ja kliinisyydellään, ja silti vei meidät Mitteen, sellaiseen virolaisten ja suomalaisten tapaamiseen juomaan Vana Tallinn-latteja. Ja kirjoitin vielä yhdestä: lontoolaisesta taidemaalarista, joka kertoi asuneensa yksin Walesissa taiteilijaresidenssissä, valtaisassa kartanossa, jossa oli ollut huone Stephen Hawkingille. Sillä miehellä oli Salvador Dalin viikset, ja me puhuttiin fysiikasta ikkunalaudalla. Me hymyiltiin ja se muuttaa Suomenlinnaan ensi keväänä.

Niin. Matkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Loputtomasti tarinoita ja tunteita. Mulla on vielä niin paljon matkaa jäljellä. Olin yksi ilta yksin hostellini katolla, ja mieleeni tuli edesmenneen isoisäni sanat parin vuoden takaa sairaalassa.
Menee lapsena nukkumaan, ja sitten yhtä äkkiä herää seuraavana aamuna vanhana. So ist das Leben, hart aber dafür gemein, Elsa.
Pidätin itkua. Silloin päätin, että hitto, mun silmien edestä elämä ei ikinä huomaamatta livahda. En elä yhtä ainoata päivää huomaamatta että olen elossa.
Sas ist nicht das fucking Leben.


reittesi solmu, Palo Alto



päiväkirjasta


Näin kolme tuttua kaisaniemessä. Yhden nähdessäni katsoin heti pois, ja kävelin niin koreasti kuin osasin. Tahdoin hänen ajattelevan "Oho, tuolla hän menee". Yhden nähdessäni, huudahdin spontaanisti ja ilolla "Oho, moi!". Jälkikäteen vasta harkitsin. Kolmannen nähdessäni mietin, mitä hän mahtaa minusta ajatella, jos hän nyt minuun katsoisi ja minut näkisi.

Minua ei palveltu Esplanadin kappelissa, koska näytin köyhältä. Menin supermarkettiin ja ostin suklaalevyn, jonka paloihin oli leivottu pieniä suolakeksejä. Köyhät eivät tee sellaista. Omituinen mies tuli juttelemaan ja tarjosi budia. Katselin rakennusten ikkunoihin ja päivitin facebook-feedin. Mies lähti, koska en jaksanut jutella sille.

Olen tavannut lähiaikoina todella uniikkeja ja outoja ihmisiä. Kaikilta olen oppinut jotakin. Eilinen tyyppi opetti mulle tunteiden ilmaisua. Se nousi puiston rämältä penkiltä, mun vierestä, todella kiivaana ylös ja luennoi kovalla äänellä mitä mun pitää tehdä. Koska se ihminen oli mulle melkein tuntematon, saatoin häikäilemättä keskeyttää hänet ja esittää piikitteleviä ja tarkentavia kysymyksiä.
Huomaatko kuinka huvittavalta tuo kuulostaa! Tajuatko kuinka hankalaa tuo on saada toimimaan käytännössä! Monien mielestä koskettelu on hyökkäävää, eiks niin! Niin, kun se väitti että toisen koskettelu tavallisessa keskustelussa alentaa verenpainetta ja rentouttaa. Mitä vittua nyt taas!
Kotimatkalla nauraa helmeilin yksin kamalasti. En ole koskaan käyttäytynyt kenenkään seurassa noin virtaavasti. Mutta ei mua se ihminen enää niin kiinnosta, tahdon vain nauraa.